Espanjaan muutto on ollut pitkäaikainen haaveni. Mietin sitä jo 1990-luvun puolivälissä. Ajatus kariutui silloin Gran Canarian ja Telden kaupungin kivisiin katuihin. Suomalainen koulu olisi alueelta löytynyt, mutta kiviset kadut eivät olisi olleet paras leikkipaikka ala-asteikäisille lapsilleni. Lasten matka isän luokse olisi ollut myös kohtuuttoman pitkä. Hautasin silloin haaveeni, vaikka siihen olisi oiva tilaisuus ollutkin.

Elämä on heitellyt monin tavoin ja ajattelin unelmani olevan tosiaan jo menneiden talvien lumia. Kesällä 2014 tein heinäkuun-elokuun helteillä hikistä muuttoa omakotitalosta kerrostaloon. Facebookissa mainitsin jotain muutostani ja joku kysyi: "Minne sinä muutat?" Kerroin, että keskelle Länkipohjaa kerrostaloon. Ajatuksena oli se, että, jos joskus pääsisin talvella etelään. Kului kaksi päivää ja ystäväni Pirkko vastasi yleisenä kommenttina: "Pirjo, olen puhunut sinulle vuokra-asunnon ja lentokenttäkuljetukset." Tästä asia lähti kuin vyörynä eteenpäin ja tasan kahden päivän päästä minulla oli kädessäni lentoliput lähes neljäksi kuukaudeksi. Siitä lähti sukellus tuntemattomaan.

Menolippu oli varattu minulle ja kahdelle tipsulleni 5.11.2014. Odotin innolla lähtöä, mutta viikkoa ennen tuli pieni epävarmuus mieleen: "Mihinkähän minä olen taas pääni työntänyt?" Olen ollut aina nopea  ja varma päätöksissäni. Melko suurena asiana oli nyt myös kesällä perustetun käsityöläisten myymälän jääminen toisen kumppanin käsiin juuri, kun hänen miehellään oli todettu vakava sairaus. Olin valmis jättämään koko loman osaltani tekemättä. Kaima kuitenkin vaati napakasti: "Sinä lähdet, kyllä asiat täällä hoituu." Olin hetkeä aiemmin infonnut siitä, että mietin tarkasti lomalla jatkamistani yrityksessä. Tunsin, että minulla olisi jo aika hellittää kaikelta pakonomaiselta tekemiseltä. Olen sen velkaa itselleni ja läheisilleni.

Viime talvi Jijonassa toikin sitten elämääni uusia tuulia. Tosiaankin tuulia. "Sinä sait nauttia siellä etelän lämmössä." Näin minulle kommentoitiin monelta taholta palattuani helmikuun lopulla Suomeen. Joulukuusta helmikuulle kuljin untuvatakki päällä ja äidin toppahousut jalassa. Vuoristokylän kylmät tuulet ja kosteus olivat jotain muuta kuin aurinkorantojen lämpö. Jijonassa ei kuitenkaan tarvinnut kahlata lumessa ja sohkassa. Olen aina tykännyt siitä, että saan pyntätä vaatteita päälleni. Pakkanen on ollut kauhistus. Jijonan talvi siis sopi minulle, niin myös tipsuille.

Mummona Espanjaan? Asia kiehtoo minua, mutta toisaalta se kalvaa kovasti sisuksiani. Olen suurimman ajan vuodesta kaukana läheisistäni. Pikku-Leo kehittyy kuukausi kuukaudelta, enkä voi olla läsnä hänen arjessaan. Omat lapset ovat aikuisia ja välimatka on pitkä. Molempien vanhempien dementoiva sairaus etenee välillä pitkin harppauksin. Muistavatko he enää minua ensi keväänä? Tapaanko heitä palatessani? Ystävien osalta en ole huolissani. Ystävyys jatkuu siitä, mihin se on jäänyt, kun se on aitoa. Nykytekniikka suo kuitenkin hyvän yhteydenpidon välimatkasta huolimatta.

Miksikö siis Mummona Espanjaan? Lähden monenlaisin ristiriitaisin tuntein. Sitä en voi ollenkaan kieltää. Toisaalta, onhan meillä jokaisella vain yksi elämä. Onko väärin elää unelmiaan todeksi? Erottaako välimatka meidät toisistamme?  Joskus on lähellekin pitkä matka. Suomesta on Jijonaan yhtä pitkä matka kuin Jijonasta Suomeen. Euoroissa mitattuna saman verran kuin Helsingistä Lappiin tai sieltä takaisin.

Miksi en siis lähtisi Mummona Espanjaan? Eihän sitä tarvitse edes kysyä. Mummoille on kysyntää Jijonassakin.