Viime talvena otin Jijonan asunnosta kuvia. Tuo tekomuratti tuolla tyhjällä seinällä häiritsi minua jo silloin. Minäkö muka taikauskoinen? Pois se minusta, mutta murateista on elämässäni monta tarinaa ja koskaan ne kasvit eivät ole minulle hyvää tienneet.

Kaakonkulmalla sain todella ison muratin uuteen kotiin tupaantuliaislahjaksi. Olin kuullut murateista tarinoita, mutta minähän en sellaisiin usko. Muratti sai ykköspaikan amppelissa olohuoneessa. Oli se vihreä ja kaunis. Varmaan maksanutkin paljon? Isoilla viherkasveilla on kukkakaupoissa hintaa. Minä en ole mikään viherpeukalo ja aavistin jo, että tuo kasvihan ei kauaa tule loistamaan. Oliko ennuste huono vai astuiko taikausko kuvaan? Vuoden se kukka roikkui siinä amppelissa kuivettuneine varsineen. Lehdet olivat aikaa sitten pudonneet. Kaikki asiat menivät niin pieleen kuin vain voi mennä. Olin itse vähintään yhtä karrella kuin se kuivunut muratti.

Vuosituhat vaihtui ja täytin 50 vuotta. Lahjaksi tuli monenlaista tavaraa ja eritoten kukkia. Yhdessä asetelmassa huomasin pienen muratin. "Tämä ei hyvää kirjoita!" ajattelin heti. Oli kuitenkin mukava juhlia. Ystäviä oli tullut Kaakonkulmalta asti silloisen Pirkanmaan alueelle. Henkilökunnalle, kuten pikkutytöt asian ilmaisivat, ei riittänyt herkullista muussia. En huomannut sanoa, että yksi pussi perunoita ei riitä. Kaikkea muuta oli yllinkyllin. Heti seuraavana päivänä hain käsiini sen kukkakorin, jossa olin muratin huomannut. Kiskoin kasvin juurineen korista ja työnsin puuhellaan, jossa loimusi tuli. Sen muratin kohdalle jäi ikuisiksi ajoiksi hellan pintalevyyn vaaleampi kohta. Mitä se merkitsi, sitä en silloin tiennyt, mutta monta murhetta seurasi sen vuoden jälkeen.

Viime vuodenvaihteessa olin lähes neljä kuukautta Jijonassa. Minulle esiteltiin marraskuussa myynnissä oleva asunto, vaikka en ollut asuntoa tullut etsimäänkään. Asunto kolahti heti sellaiselta, jossa minä voisin viettää talveni. Huoneisto tuntui niin omalta. Paluulippu Helsinkiin oli kuitenkin ostettu ja monta asiaa oli järjestettävä Suomessa ennen paluuta Espanjaan syksyllä. Sain Suomeen palatessani kukka-asetelman, jonka reunassa oli jälleen muratti. Minulla ei ollut sydäntä sanoa, että tuo ei tiedä hyvää. Kun palaveri oli päättynyt ja jäin yksin, revin muratin heti irti asetelmasta ja iltaisella tipsulenkillä kiikutin sen roskapussissa jätteisiin. Se muratti oli jo tehnyt kuitenkin tehtävänsä ja sisäänlämpiävässä pikkukylässä tapahtui niin paljon kummallisuuksia, joita en mitenkään voinut ymmärtää. Täydellistä pahansuopuuttakin!

Alicanten lentokentän lämpö tuntui hyvältä syyskuun lopulla. Oli kiva palata kotiin. Kiemurainen tie johti 500 metrin korkeuteen merenpinnasta. Huonekalut olivat samoilla paikoilla kuin huhtikuun lyhyellä kaupantekomatkallanikin. Kohta siirtelin niitä itselleni paremmin toimiville paikoille. Jääkaappi ja pöytä vaihtoivat sijojaan. Työtilan sängyn kantoon sain kantoapua. Muratti roikkui edelleen valkoisella seinällä. Pieni railo oli syntynyt muratin lähellä olevaan kulmaukseen. Uskomatonta on se, että kivi elää. Sitä en kuitenkaan voinut uskoa, että viikon päästä aurinko pilkisti kulmauksesta sisään. Olin aivan kauhuissani! Katonrajasta valo pilkotti vielä enemmän. Muratti oli saanut kyydin roskikseen muutamaa päivää aiemmin. Mitä olisikaan tapahtunut, ellen sitä liikettä olisi tehnyt?

Onneksi Jijonan muutaman suomalaisen joukossa on ammattitaitoisia ihmisiä. Asuntoon jääneistä tavaroista löytyi uusia kattotiilejä ja pussi kipsijauhetta. Syksy toi apuun muurarin! Ensiapu on annettu ja ulkotyöt jatkuvat viikon parin päästä. Paikkaus kesti tämän päivän rajun ukkossateen. Voin levollisesti painaa pääni tyynyyn.

Viime kesän muuton jälkeen ajattelin kirjoittaa oveen: "Jos joku on tuomassa minulle lahjaksi tavaraa, saatan vaikka ampua." Saman teen tämän jälkeen, jos näen yhdenkin lehden muratista tupaan tuomisissa.