Emma ja Wilma olivat viime talvena matkassa mukana. Tipsujen avulla oli vaivatonta tutustua kadulla ihmisiin. Ovathan nuo niin hellyttäviä. Rapsutuksia saivat mennen tullen. Sana kiiri nopeasti suomalaisesta naisesta, jolla on kaksi pientä pegingeeseä, kuten espanjalaiset kutsuvat tiibetinspanieleita. Tipsut ovat sukua nimenomaan kiinanpalatsikoiralle, mutta kuono ei ole niin lyttyynlyöty ja turkkikin on hieman lyhyempi kuin mainitulla rodulla. Jijonassa näin vain yhden tiibetinspanielin ja sekin oli jo arvokas vanhaherra, neljätoistavuotias. Spanieleilla ja tipsuilla ei ole yhteistä sukujuurta, vaikka sana rodun nimessä onkin.

Tipsuillekin jäi tulevaa talvea varten monta kamua odottamaan. Aamusella meitä oli vastassa ensimmäisenä leipurin Chino-koira. Emma oli Chinon suhteen varauksellinen, mutta Wilma oli kuin sulaa vahaa. Joskus leikki muuttui niin rajuksi, että Wilmakin juoksi äiskän syliin turvaan. Espanjankielen sanastoni ja auktoriteettini ei tahtonut riittää siihen, kun Chino pyrki mukaan lenkille. Kerran niin pääsi tapahtumaan. Isäntä oli ollut todella huolissaan. Onneksi lähilenkkimme sujui onnellisesti. Marin, Santiagon ja pikku-Estellan kohdalla vierähti välillä puolituntinen, jos toinenkin. Koirakaverukset osasivat odottaa aina herkkupaloja ystäviltään. Emma ihastui leipurin kulmilla oleilevaan kissaan. Se oli ainoa Jijonan kissoista, jota minäkin rapsuttelin. Komea katti tuo olikin!

     

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Jijonassa asuvilla suomalaisilla on myös koiria. Kaima-vanhuksesta minulla ei ole kuvaa, mutta talven aikana perheen uusi tulokas, Kamu oli kovasti kiinnostunut tipsuista ja taisi menettää yöunet tipsujen juoksujen aikaan. Aivan ihana poika. Pelastettiin hyvään kotiin todella huonoista oloista. Kamun kanssa kävin kerran kahdestaan kävelemässä linnoituksen raunioilla. Pelottomuudellaan Kamu lievensi minun korkeanpaikan kammoani.

Wilman ja Sisu-pojan rakkaus taisi olla molemminpuolista. Kotioven luona itkettiin kummallakin puolella, kun tiedettiin toisen olevan lähellä. Wilma ei pelkää siis mitään. Ei isompia koiriakaan. Pienellä tipsullani on iso ego. Tutustuimme myös Sisun sisareen, Dianaan. Täytyy todeta, että Sisulla on loistavat olot verrattuna sisarensa kotioloihin. Repsukkaa ei edes lenkitetä kotioven ulkopuolla. Ruokaa kyllä saa niin, että on jo selvästi ylilihava.

Kaikki eivät ole koiraihmisiä vai pitäisikö sanoa, että ihan kaikkien ei pitäisi ottaa koiraa. Koiraan suhtautumisessa saattaa olla myös kulttuurieroja. Koira on vain eläin, joka hoitaa tehtävänsä vartijana. Koiran elämä saattaa olla melko alistettua. Ja sänkyynhän sillä ei ole mitään asiaa. No ei kait kaikkien tarvitse olla tällaisia buudelihörhöjä kuin minä olen. Suomeen palattuani minulta kyseltiin, että oliko siellä paljon irtokoiria. Näin vain yhden, jolla oli toinen etujalka poikki ja alaosa roikkuin nahkan varassa. Silmät viestivät tuskaa. Jos minulla olisi ollut pyssy, niin olisin antanut koiralle armokuoleman siinä hetkessä. Jälkeenpäin kuulin, että sama koira on tassu roikkuen kulkenut vuosikausia kujilla.

Joskus teimme pidemmän kävelylenkin ramblalle ja siellä olikin sitten tipsuille ihmettelemistä jos sitten vuohillakin. Päästin tipsut kerran juoksemaan vapaasti vuohien kanssa. Wilma nautti kirmaamisesta ja sillä on selviä kykyjä paimentamiseen. Emman irtipäästäminen oli täydellinen virhe. Emma haahuili omassa maailmassaan. Onneksi sain hännästä kiinni, enkä irroittanut otetta. Pakko oli tulla hihnaan takaisin.

Wilman sosiaalisuus on jotain aivan ihailtavaa. Emmakin reipastui matkan aikana melkoisesti. Välillä ihmettelin, että miten voi kahdella tipsulla olla niin kovin erilaiset kiinnostuksen kohteet. Emman suosiossa ovat vaikeasti tavoiteltavat uroot, kissat ja muut luonnonoikut. Montaa kamua jäi ikävä ja tulevana talvena löydetään varmaan vielä uusia. Lähdemme avoimin mielin kohti tulevia seikkailuja.