Mantelipuut saivat helmikuussa verhokseen kauniin kukkaloiston. Teiden varsilla kisailivat valkoisin ja vaaleanpunaisin kukin pukeutuneet puut. Jijonan kevät oli heräämässä. Minä pakkasin matkalaukkuja Suomeen paluuta varten. Tunnelmat olivat hyvin ristiriitaiset. Löysin joka päivä uusia kukkia kuvattavaksi. Suomessa odotti loska ja räntä. Ehkä vielä kylmäkin? Olimmehan tottuneet jo lämpeneviin säihin. Tuntui, että ainoa asia, joka lohdutti, oli tieto siitä, että palaisin huhtikuussa takaisin muutamaksi päiväksi. Asuntokaupat oli sovittu ja aika notariaattiin. Rahoituksessa oli vielä aukkoja ja se asia piti pirteänä viime metreille asti.

Suomeen oli kuitenkin palattava. Ennen syksyä oli monenlaisten käytännön asioiden järjestely edessä, joista suurimpana oli asumisen miettiminen kesäsuomalaisena. Nykyinen asunto tuntui liian raskaalta ylläpidettäväksi ja tilantarve kesäisin asunnon ja työtilan osalta olisi jatkossa pienempi. Viime kesänä olin juuri muuttanut omakotitalosta kerrostaloon ja jälleen olisi muutto edessä. Ehkä tämä on sitä elämän eliksiiriä? Joskus olen miettinyt, että miten jotkut asuvat vuosikymmeniä samassa paikassa. Mikään ei muutu. Minulla tuntuu elämässä olevan jatkuvia muutoksia. Osa sellaisiakin, mihin en ole voinut vaikuttaa omilla valinnoillani. Tänäkin kesänä.

Jijonassa tutustuin viime talven aikana muutamaan suomalaiseen, jijonalaisiin, marokkolaisiin ja hollantilaisiin. Yllättävien käänteiden ansiosta päädyin hollantilaisten jouluaaton juhlapöytään. Saman pariskunnan luona vierailin monikulttuurisessa illanvietossa toisenkin kerran. Ja varjelkoon, millä kielitaidolla! Eräänä sunnuntaiaamuna lähdin lennosta tipsulenkin jälkeen Monican ja Jun kanssa Torremantzanaksen markkinoille. Rakastan Espanjan markkinoita ja tuolla seurasin hetken kaislanpunojan taidokasta työskentelyä ja työn tuloksista otin kuvan.

Emma ja Wilma kulkivat lähes aina matkassa mukana, menossa kuin menossa. Tipsutytöillä on taito kartoittaa kylässä keittiön paikka alta ajan ja kuka on emäntä/isäntä. Niin Jijonassakin. Wilma oppi tunnistamaan kaverin ovenkin, tulimmepa sinne mistä suunnasta tahansa. Olihan siellä aina herkkuja tarjolla. Mielenkiintoista on nähdä, muistaako Wilma oven vielä seitsemän kuukauden jälkeen.

Pidin Jijonassa, etenkin iltaisin, sokkeloisista ja valaistuista kaduista. Niillä oli naisenkin turvallista kävellä. Taskuvarkaita ei tarvinnut pelätä ja ikä jo suojelee minua muilta vaaroilta. Terve varovaisuus on joka paikassa kuitenkin tarpeen. Päivän katukuvaan kuuluivat vanhemmat ihmiset. Vanhan kaupungin puolella oli täysin poikkeus, jos joku ei tervehtinyt. Viikonlopun vapaat saivat liikkeelle myös perheet. Yllätyin Jijonan monista juhlista ja niihin liittyvistä kulkueista.

Nyt lähdemme matkaan aikaisemmin kuin viime syksynä. Odotan mielenkiinnolla sitä, millaisessa asussa Jijona ottaa matkalaiset nyt vastaan. Syyskuussa. Elokuun suuret juhlat ovat jo takana ja joulukuun seimialueen rakentamista saa vielä odottaa. Paljon mahtuu viikkoja tähän väliin. Varmaa on kuitenkin, että meitä odottaa siellä katukuvassa uusi ovi, joka johtaa monenlaisiin haasteisiin. Asunto on muokattava omia tarpeita vastaavaksi.

Lähdöt ovat näköjään aina ristiriitaisia, suuntaan tai toiseen. Suomessa on monta läheistä ihmistä, joita jään suuresti kaipaamaan. Kusti kuitenkin polkee, lentoyhtiö kuljettaa ja sähköiset viestintävälineet ovat käytössä. Läheisyys vaan jää uupumaan. Kosketus.